• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
  • Tilaushinnat

Pentti Vesterinen ja Tuula Keurulainen harrastavat liikuntaa monipuolisesti ja säännöllisesti.

YLITORNIO – Ylitorniolle kotiutunut Pentti Vesterinen tarttui elämänkumppaninsa Tuula Keurulaisen matkaan lopulle 30 vuotta sitten. Viitasaarella syntyneestä ja vuosikymmeniä Helsingissä asuneesta Pentistä tuli Lapin asukas melko perinteisistä syistä.

– Valmensin Helsingissä lapsia ja nuoria hiihdossa, ja kävimme joka vuosi Lapissa viikon hiihtoleirillä. Yleensä hiihdimme Ylläksellä, mutta kyllä muutkin paikat tulivat tutuiksi, Pentti kertoo.

Eräällä sellaisella hiihtoleirillä Pentti ”sai Tuulan kiinni” – ilman suopunkia tosin. Lappiin muuttaminen ei tuntunut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta.

– Kun ihminen lähtee pääkaupunkiseudulta tänne, tulee samalla hiljaiseen ja rauhoittavaan maisemaan. Ihmisten käyttäytyminen ja oleminen on täällä aivan erilaista. Ihan kuin tulisi toiseen valtioon kun tulee tänne Lappiin.

Pariskunta asui muutaman vuoden Lohijärven koululla, Tuulan kotikylällä.

– Se oli mukava kulmakunta, mutta nyt moni mökki on autioitunut.

Arvostusta lappilaisille

Pentti tunnustaa arvostavansa Lapin ihmisiä syvästi.

– En ole ollut erityisesti mikään Lapin kulkija aiemmin, kun ei ole ollut mahdollisuutta liikkua täällä kovin paljon. Töitten takia ei ole aina päässyt. Nyt kun asun täällä itse, arvostan tätä aluetta ja sen ihmisiä todella paljon.

Lapin maisemia ei voi verrata etelän vilkasliikenteisiin, isoihin kaupunkeihin. Ylitornion raitilla tulee harvoin vastaan sellaista ihmistä, jota ei voisi tervehtiä. Ellei kyseessä ole tuttu, niin tutuntuttu kuitenkin. Yleensä vastaantulijoiden kanssa voi myös halutessaan vaihtaa muutaman sanan.

– Helsinkiläisiä ei voi moittia: maaltahan hekin ovat sinne tulleet, mutta kiire tekee siellä ihmisistä mykkiä. Bussissakin kaikki vain tuijottavat eteensä tai puhelimeensa, eikä kukaan puhu mitään. Säikähtävät, jos sanoo jotakin!

Pohjakunto koulumatkoilta

Pentti on jo aikamiehen kirjoissa, 88-vuotias, mutta liikunta on ollut hänen lempiharrastuksensa ihan poikasesta saakka.

– Minulla oli viiden kilometrin koulumatka, joka kuljettiin tietysti kävellen. Siitä kertyi 60 kilometriä kävelyä joka viikko, kun lauantaisinkin oli koulua. Uskon, että sillä on ollut minuun pitkäaikainen vaikutus. Lihakset vahvistuivat.

Sota-aikana, kun kenkiä ei ollut, matka piti taittaa avojaloin.

– Jalkapohjat olivat tosi paksut, kuin tekonahkaa. Ne halkeilivat, ja jalkoihin tuli niin sanotut variksensaappaat. Niitä kipusi kauheasti kun ne vuotivat verta, mutta ei liikuntaa voinut jättää siitä huolimatta.

Kesäkaudet uitiin, sillä Viitasaarella ei ollut puutetta järvistä. Kuntoa pidettiin yllä monin tavoin vuodenajan mukaan.

Hiihtoa ja painia

Pentti harrasti nuorena myös kilpahiihtoa, ja jatkui se harrastus vielä vanhemmallakin iällä. Velipojat puolestaan kunnostautuivat painissa, sillä se oli Viitasaarella suuressa suosiossa.

– Nuorin veljeni osallistui jopa Meksikon olympialaisiin Suomen joukkueessa, ja paini itsensä kuudenneksi. Hänellä on myös pronssia Euroopan mestaruuskisoista, Pentti kertoo.

Toinen veli ohjasi aikoinaan myös nassikkapainia, ja painin harrastajia tuli ihan tulvimalla. Vähältä piti, ettei osaa tarvinnut jättää ovien ulkopuolelle.

– Jos joku jaksaisi ohjata ja valmentaa lapsia ja nuoria hiihdossa, täällä Ylitorniolla olisi aivan mahtavat mahdollisuudet siihen lajiin.

Pentti mainitsee päämäärän asettamisen tärkeydestä esimerkkinä naapurinsa Veijo Honkaniemen, josta oli Meän Tornionlaaksossa juttu tammikuussa.

– Hänestä näkee, millaisiin tuloksiin ihminen voi päästä, kun asettaa itselleen päämäärän. Päämäärään pääsee vain ja ainoastaan hyvällä ja tunnollisella harjoittelulla. Kiertotietä ei ole, oli kyseessä urheilu, opiskelu tai mikä hyvänsä. Palkinnon löytää, kun ponnistelee ahkerasti päämääräänsä kohti.

Liikkuminen verissä

Pentti itse ei juuri paininut, vaan keskittyi heti kansakoulun ensimmäisestä luokasta alkaen juoksuun ja hiihtoon.

– Liikkuminen on minulla verissä.

Aluksi kilpahiihto ei ollut kovinkaan voitontahtoista. Koulussa hiihdettiin kilpaa riihen ympäri, mutta Pentin piti odottaa naapurin tyttöä.

– Me kuljimme aina koulumatkat yhdessä, enkä minä hennonnut tietenkään jättää häntä. Meidän piti tulla yhtä aikaa maaliin!

Voittoisa hiihto elää kuitenkin muistoissa edelleen.

– Saimme palkinnoksi semmoiset värilaatikot ja voi sentään: tuntui että oli koko maailma käsissä kun painuttiin kotiin näyttämään sitä äidille. Siitä sain kimmokkeen hiihtää kilpaa ja jatkoin sitä kymmeniä vuosia.

Jalaton hiihtäjä

Pentti on ehtinyt hiihtää kilpaa myös eläkeläisten kisoissa, mutta kilpailu-ura päättyi vuonna 2017, kun häneltä amputoitiin jalka.

– Jalkaan tuli kuolio ja se oli pakko katkaista. Sitä voideltiin Kemissä pihkalla, ja sitä moni ihmetteli. Mitään muuta voidetta ei käytetty, Pentti kertoo.

– Pentti sairastui kevättalvella ja se vuosi meni oikeastaan sairastellessa, ja vielä seuraavakin vuosi. Proteesia saattoi ajatella tietysti vasta sitten kun jalka oli parantunut kunnolla ja iho vahvistunut, Tuula selventää.

Jalan menettäminen ei tarkoittanut Pentille liikunnasta luopumista, eihän toki.

– Kävin terveyskeskuksen kuntosalilla vahvistamassa lihaksia, että niihin alkoi tulla voimaa. Lihakset menivät sairastellessa huonoon kuntoon ja laihduinkin kovasti. Proteesi laitettiin aikanaan Oulussa, missä oli sen alan asiantuntijoita.

Alkuun meno uuden jalan kanssa oli haparoivaa, mutta sitkeys on palkittu. Nykyään Pentti pääsee uusine jalkoineen melkein minne hyvänsä, ja uimahallireissuja varten hän on saanut vasitun uimajalan.

– Kävimme me uimassa jo ennen sitäkin, mutta silloin Pentillä piti olla Viippolan Eero mukana uintiavustajana, Tuula kertoo.

Harrastuksista virikkeitä

Työvuosinaan Pentti teki muurarin raskasta työtä, mutta siinä sivussa hän osallistui ahkerasti myös ammattiosaston toimintaan.

– Olin 12 vuotta muurarien järjestön puheenjohtajana. Se ei ollut helppoa aikaa ja tehtäviä oli paljon. Sinä aikana minulle syntyi laaja tuttavapiiri, jopa kansainvälisellä tasolla, Pentti muistelee.

Pohjoismainen yhteistyö oli tiivistä myös ammattiyhdistystoiminnassa.

– Kävimme säännöllisesti keskustelua Pohjoismaiden ammattikuntien kesken ja sitä varten tapasimme kokouksissa vuorovuosin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa tai Tanskassa.

Nyt kiireiset vuodet ovat muisto vain. Siksi Pentti pitää tärkeänä sitä, että ihmisellä on jotakin tekemistä myös eläkkeelle jäämisen jälkeen.

– Kun löytyy harrastuksia, löytyy myös virikkeitä, hän vakuuttaa.

”Pitäisi, mutta...”

Pentti on harrastuksensa löytänyt. Hän on vannoutunut liikunnan harrastaja, mutta saattaa tarvittaessa käyttää aikaa myös penkkiurheiluun. Oma liikkuminen on kuitenkin etusijalla, ja sen pariin hän yllyttää muitakin.

– Aluksi oli vaikeaa löytää tasapainoa hiihtämiseen, mutta nyt se sujuu jo oikein hyvin. Uimahallilla käymme vesijuoksemassa säännöllisesti, mutta kävelemisestä jalka ei oikein pidä. Jos tynkä aukeaa, sitä saa parannella viikkoja, Tuula toteaa.

Penttiä huolettaa tällä hetkellä erityisesti se, että koronarajoitukset passivoivat ihmisiä liiankin kanssa.

– Olen puhunut monen kanssa liikunnan tärkeydestä, ja yleensä ihmiset sanovat, että ”kyllä pitäisi liikkua, mutta...”. Kannattaisi kyllä liikkua ulkona niin kauan kuin se on mahdollista.

Eläkeläisten tapaamiset ovat loppuneet kokonaan jo viime kevään aikana. Aavasaksan Kansantalolla kävi aikoinaan eläkeläisten tapaamisissa jopa 70 henkeä kerralla. Nykyään siellä pullotetaan vettä.

– Eläkeläisten yhdistykset tekevät hyvää työtä. Tapaamisissa ja kerhoissa on ollut niin mukava käydä tapaamassa iloisia eläkeläisiä. Saa nähdä, tuleeko eläkeläisten tapaamisiin enää entisenlaisia määriä väkeä kun rajoitukset puretaan.

Hiihtolenkille kuin töihin

Pentti ja Tuula lähtevät aamuisin hiihtolenkille kuin töihin ainakin. Seitsemältä ollaan ladulla ja kahdeksaan mennessä homma on hoidettu. Varhaiseen lähtöön on hyvä syy, ellei se sitten ole vain tekosyy.

– Aamulla siellä ei ole niin paljon hiihtäjiä. Käymme siellä mieluiten silloin, sillä Pentin on jalan takia vaikea mennä sivuun ladulta. Hiihdämme tasaisen kuuden kilometrin lenkin, sillä mäenlaskukaan ei ole enää oikein suositeltavaa, Tuula sanoo.

Molemmat ovat erittäin tyytyväisiä Ylitornion tarjoamiin liikuntamahdollisuuksiin.

– En tiedä, missä tehtäisiin parempia hiihtolatuja kuin täällä. Väkimäärään nähden saa kyllä hakea sellaista kuntaa, jossa asiat olisivat yhtä hyvin.

Ylitorniolla sisäliikuntapaikat ovat hyvät ja ulkoliikuntapaikat parhaita, mitä voi olla. Tuulalla ja Pentillä on eläkeläiskortit kuntosalille ja niitäkin käytetään ahkerasti. Pentin urheiluharrastus on ollut pitkä ja monipuolinen, eikä loppua ole näköpiirissä.

– Raskain urheilusuoritukseni on ollut 60 kilometrin mittaisen Sulkavan soutu. Se ei varmaan unohdu koskaan. Kolmena kesänä olen myös ollut juoksemassa Suomea päästä päähän, Utsjoelta Helsinkiin. Oltiin viikko maantiellä. Se oli hauska tapahtuma, johon osallistuttiin firman edustajina.

88-vuotias voi ottaa liikkumisen jo vähän rennommin, mutta sitä ei kannata missään nimessä lopettaa.

– Parasta lääkettä on se kun pääsee liikkumaan ja saa raitista ilmaa!

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?