• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Minna Siilasvuo

Olohuoneen nojatuoli on Asta Väisäsen lempipaikka kotona, joskin käsityöt ja kirjat uhkaavat toisinaan vyöryä laajemmallekin alueelle.

YLITORNIO – ”Mie olen semmoinen lähmijä. Varoitan jo etukäteen, että kun rajoitukset poistuvat, käyn varmaan kaikkiin käsiksi”, Asta Väisänen tunnustaa, ja kertoo kärsivänsä suuresti siitä, ettei ihmisiä saa enää halailla.

– Olen miettinyt paljon elämän laatua loppuvaiheessa. 87-vuotias isäni asuu yksin. Hän on muistisairas reumaatikko, emmekä voi käydä hänen luonaan kuin ikkunan takana huhuilemassa. Onko se elämisen arvoista elämää? Tähän aikaan liittyy paljon ikävää ja kaipausta.

Asta kaipaa myös silmäkkäin oikeitten ihmisten kanssa käytäviä kokouksia, niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin.

– Asiat tulevat kyllä hoidetuiksi Teams-kokouksissa, mutta eihän niissä porista! Ei vaihdeta kuulumisia eikä nautita ihmisten tapaamisesta. Mukava kanssakäyminen puuttuu kokonaan.

Tuttu tk:sta

Asta Väisänen on Ylitornion terveyskeskuksen asiakkaille tuttu ihminen. Hän on työskennellyt laboratorion näytteenotossa vuodesta 1981, eikä ole niin sanottua, etteikö häntä nähtäisi siellä vieläkin. Näin siitä huolimatta, että Asta on ollut jo tovin lomalla ja helmikuusta alkaen eläkkeellä.

– Olen aina viihtynyt työssäni: siisti sisätyö ja hyvät työkaverit. Ei minulla ollut mitään kiirettä eläkkeelle, ja lupasin lähtiessäni, että minua saa tarvittaessa kysyä kiireapulaiseksi.

Ensimmäinen kysely on tullut jo ennen varsinaisen eläkeajan alkamista, joten vireä eläkeläinen nähdään varmaan kohta hetken aikaa tutulla paikallaan.

– Meillä on ollut töissä sellainen järjestely, että kuukausi tehdään asiakaspalvelutyötä näytteenotossa ja kuukausi ollaan kemian ja heman puolella tutkimassa näytteitä. Asiakaspalvelu on tuonut työhön haastetta, ja sen jälkeen on ollut taas ihan mukava vaihtaa tutkimushommiin.

Junantuoma ylitorniolainen

Monet asiat tuppaavat unohtumaan vuosien saatossa, ja hyvä niin. Astan kohdalla moni ei varmaan muista, että hänkin on junantuoma, eikä suinkaan paljasjalkainen ylitorniolainen.

– Tulin kaksivuotiaana Nuotiorannan asemalle äidin sylissä. Isä tuli meijerille töihin. Myöhemmin äitikin meni sinne ja aikanaan me lapset seurasimme heitä meijerille kesätöihin.

Perhe tuli Nuotiorannalle Etelä-Pohjanmaalta, ja sillä oli seurauksensa.

– Kyllä hiekkalaatikolla oteltiin kerran jos toisenkin siitä, pitääkö puhua hellasta vai hellästä, haasta vai rookista.

Astalla ei siitä huolimatta ole muuta kotiseutua kuin Tornionlaakso.

Sulho Savosta

Puoliso Risto löytyi aikanaan sattuman kaupalla, vai johdatustako lie ollut. Jos Ristolta kysyttäisiin, vastaus saattaisi olla ehkä vieläkin moniselitteisempi kuin Astan versio, sillä Risto on kotoisin Savosta.

– Risto meni alun perin töihin Kiirunaan, missä hänen veljellään oli työpaikka. Kun työt loppuivat, hän pääsi opiskelemaan silloiseen Kalottikouluun. Sieltä minä sitten hänet löysin.

Tarinasta on epäilemättä olemassa pitempikin versio, mutta se jääköön salaisuudeksi.

– Riston koti on mäen päällä. Sieltä näkee kauas – hyvällä ilmalla kuulemma viiden kirkon tornit – mutta maisema ei ole kuitenkaan niin avara kuin täällä Tornionlaaksossa. On paljon mäkiä ja kauhean korkeaa metsää.

Meijeriltä laboratorioon

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Asta meni töihin ensin meijerille – tietysti! – ja sieltä terveyskeskuksen toimistoon hoitamaan sihteerin pestiä.

– Olin siellä töissä kolme ja puoli vuotta, mutta sitten lähdin Ouluun opiskelemaan laboratorionhoitajaksi. Valmistumisen jälkeen olin OYS:ssa tekemässä laboratorionhoitajan sijaisuuksia, mutta en viihtynyt tehdastyössä.

Kun Asta odotti perheen esikoista Anttia, tuli eteen risteyskohta elämässä.

– Kuulin, että Ylitorniolla oli aukeamassa laboratorionhoitajan paikka. Hain sitä, mutta hain samalla paikkaa myös Pieksämäeltä. Pääsin molempiin.

Pieksämäkikään ei ollut yhtä etäinen ajatus kuin äkkiseltään kuulostaa, sillä Riston sisar asuu siellä.

– Päätimme kuitenkin lopulta muuttaa Ylitorniolle, sillä täällä olivat jo olemassa tukiverkostot ja työpaikkakin oli jo entuudestaan tuttu. Viime kädessä päätöksen ratkaisi se, että saimme täältä asunnon. Pieksämäeltä sellaista ei löytynyt.

Osat vaihtuivat

Ylitorniolle muuttaminen osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi monessakin mielessä. Perhe kasvoi Antin jälkeen Eeva-Maijalla, Aleksilla ja Sannalla, ja kaksi nuorinta Astan äiti hoiti kotona.

– Minulla on joskus ihan syyllinen olo, kun olen päässyt niin helpolla.

Astan äidillä oli oma asunto Väisästen kodin päädyssä, ja kun hän myöhemmin sairastui ensin myeloomaan, sitten muistisairauteen, Väisäset hoitivat hänet kotona.

– Aluksi oli tosi vaikeaa hyväksyä se, että osat vaihtuivat. Ennen äiti oli hoitanut, sitten äitiä hoidettiin. Huumorintajunsa hän säilytti onneksi loppuun saakka. Joskus meille tuli tinkaa asioista, jotka äiti muisti väärin. Hän lopetti sen aina toteamalla: ”No olkohon sitten niin” tai ”mulla on vara antaa periksi”.

Myös työ Ylitornion terveyskeskuksessa osoittautui antoisaksi.

– Täällä on mukavaa siksikin, että olen päässyt näkemään työni merkityksen ihan eri tavalla kuin suuremmassa yksikössä. Se on varmaan yksi syy siihen, että olen jaksanut ja tehnyt työtä mielelläni. Kaipaan edelleen työkavereitani ja vakituisia asiakkaita – työ on iso osa elämää.

Yhdessä tekemisen iloa

Astalle on tärkeää myös se, että hän on saanut toimia pitkään työpaikkansa luottamusmiehenä, sekä Tehyn että Superin edustajana. Kun hän oli luottamusmieskoulutuksessa, häntä kysyttiin töihin Tehyn toimistolle Helsinkiin, mutta siitä hän kieltäytyi suoralta kädeltä. Ajatus Helsingissä asumisesta ei houkutellut.

– Tunnen saaneeni luottamusmiehenä aikaan jotakin, mutta olen myös oppinut paljon. Sain työnantajan suostumuksella suorittaa myös työmarkkinatutkinnon, ja se kantaa vieläkin. Olen saanut siitä paljon eväitä elämään.

Asta tunnustautuu yhdistysihmiseksi. Hän on mukana muun muassa reumayhdistyksessä, jonka toiminta on tosin tällä hetkellä pysähdyksissä koronan takia. Lisäksi hän on Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen Ylitornion paikallisosaston puheenjohtaja ja piirihallituksen jäsen.

– Olen ollut 50 vuotta puolueen jäsen, ja koko ajan melko aktiivinen. Se on tarjonnut minulle vaikuttamismahdollisuuksia, paljon hyviä ystäviä, tietoa ja verkostoja – olen saanut sieltä kaikkea muuta paitsi rahaa, Asta nauraa ja jatkaa:

– Isoin asia on ehkä yhdessä tekemisen ilo. Ei semmoista viitsisi tehdä, ellei siitä saisi itselleenkin jotakin.

Päätöksiä yhteistuumin

Asta on ollut Ylitornion valtuustossa SDP:n valtuutettuna, ja on aikeissa asettua ehdolle myös tulevissa vaaleissa.

– Se on sitten kuntalaisten käsissä, pääsenkö mukaan päättämään asioista.

Asta muistuttaa, että valtuustossa pitää pystyä sopimaan asioista, muuten ei synny mitään päätöksiä. Kunnallinen päätöksenteko ei myöskään suju nopeasti, ja se on monelle uudelle valtuutetulle yllätys. Kuntalaiva vaatii kääntyäkseen aikaa ja tilaa.

– Jos ei ole kykyä tai halua sopia asioista, päätöksenteko on mahdotonta. Äänestäminen kuuluu demokratiaan, mutta mielestäni yhteisymmärryksen hakeminen on kuitenkin aina parempi kuin äänestystulos.

Asta on sitoutunut SDP:n periaatteisiin, ja ne ohjaavat hänen päätöksentekoaan. Etusijalla on kuntalaisten paras.

– Rahat vähenevät, ja kunnan tarjoamien palvelujen laatua ja määrää joudutaan väistämättä priorisoimaan. Haluan pyrkiä vaikuttamaan siihen, ettei kaikkein pienimpiä ja heikoimpia kuritettaisi pahimmin.

Mahdollisuuksien maa?

Ylitornio on vakavarainen kunta, mutta Asta toteaa, että tällä ikärakenteella ja väestönkehityksellä tulevaisuudessa on edessä todella paljon haasteita.

– Meidän pitäisi pystyä markkinoimaan koko Tornionlaaksoa yhteisesti mahdollisuuksien maana. Meillä on luonto, kulttuuri, liikunta- ja vapaa-ajanviettomahdollisuudet, kahden maan vuorovaikutus, yhteistyö ja rajaton raja. Ne ovat sellaisia asioita, jotka me tiedämme, mutta miten ne saadaan myytyä muualle?

Astan mielestä urakka ei ole suinkaan mahdoton, sillä esimerkiksi Salla on onnistunut markkinoimaan itselleen myyntivaltin In the Middle of Nowhere -sloganilla.

– Mekin voimme markkinoida itseämme tai ajelehtia eteenpäin sillä mielin, että viimeinen sammuttaa valot.

Yksi tulevaisuuden mahdollisuus Tornionlaaksolle on etätöiden lisääntyminen.

– Kaikkia töitä ei voi tehdä etänä, mutta uskon etätyön määrän lisääntyvän entisestään. Tulevaisuudessa työ on entistä enemmän ”päätyötä”, ja myös palvelujen tuottaminen kasvaa.

Astan mielestä palveluista täytyy ja kannattaa maksaa.

– Meidät on koulutettu hakemaan kahvit linjastolta, viemään ne itse pöytään ja lopuksi palauttamaan astiat keräilypisteeseen. Siinä menee yhden ihmisen työpaikka.

Pientä säätöä

Korona on muuttanut Astan suunnitelmia. Tarkoitus oli ruveta eläkkeellä ollessa kulkemaan Meän Opiston päiväsaikaan järjestettävissä liikuntaryhmissä, mutta siitä ei ole tullut toistaiseksi mitään.

– Onneksi espanjankielenkurssi jatkuu edelleen verkon kautta. Huomaan, että kielen oppiminen tapahtuu hitaasti, paljon hitaammin kuin kouluaikana, mutta ehkäpä saan opiskelemalla pidetyksi aivot toimintakunnossa.

Astan harrastuksiin kuuluvat espanjanopiskelun lisäksi lukeminen, ristikoitten täyttäminen ja sukkien kutominen – tai tikkuaminen, kuten Asta itse sanoo.

– Sukkia on kyllä syntynyt parin viimeisen kuukauden aikana! Jos vain joku tarvitsee sukkia, voi ottaa minuun yhteyttä, Asta lupaa.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?