• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
  • Tilaushinnat
Toimittaja: Minna Siilasvuo

Luonto on Päivi Riipille tärkeä ja rakas. Kallijoen kesäkodin ikkunasta avautuvat pelto- ja metsämaisemat, ja luontoon pääsee liikkumaan helposti.

KALLIJOKI – Se oli varma päätös. Kun Päivi Riipi lähti miehensä kanssa maailmalle 36 vuotta sitten, molemmat olivat sitä mieltä, että kun aika on oikea, palataan takaisin pohjoiseen. Nyt se hetki on käsillä – tämän oikeampaa aikaa ei ole eikä tule.

– Muutimme Kemiin vuonna 1984, kun lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Vuonna 1987 jatkoimme matkaa Ouluun, missä erikoistuin sisätautikirurgiseen hoitoon. Siihen aikaan erikoissairaanhoitajan opinnot antoivat pätevyyden myös osastonhoitajan tehtävään, Päivi kertoo.

Kolme vuotta myöhemmin Riipit muuttivat Kuorevedelle miehen työn perässä.

– Tarkoitus oli olla siellä korkeintaan viisi vuotta, mutta olimme 30, Päivi naurahtaa.

Kaipuu pohjoiseen

Päällimmäinen syy viipymiseen oli 1990-luvun lama. Yhtäkkiä työpaikat eivät enää olleetkaan itsestäänselvyys – eivät edes hoitoalalla.

– Sitten syntyivät lapset, tyttö ja poika, ja annoimme heidän kasvaa aikuisiksi siellä. Kaikki lomat sekä kesällä että talvella on vietetty aina täällä, joko Ylitorniolla tai Sodankylässä, usein teini-ikäisten lasten harmiksi…

Päivi toteaa, ettei koskaan kotiutunut Keski-Suomeen, vaan kaipasi aina pohjoisen luontoa, valoisia kesiä ja lumisia talvia.

– Piti vain odottaa sopivaa hetkeä.

Monet kerrat Päivi perheineen viipyi pohjoisessa kesälomallaan mahdollisimman pitkään, mutta elokuussa oli palattava.

– Täällä yöt olivat vielä elokuussa valoisia, mutta siellä oli jo pimeää. Syksy tuli.

Pysyvää muutosta

Päivin aviopuoliso on nyt viimeisellä lomallaan, joka vaihtuu helmikuussa lokoisiin eläkepäiviin. Päivi sen sijaan jatkaa edelleen töissä. Paluuta Hallin kylään ei kuitenkaan enää ole, vaan uusi työpaikka on Ylitorniolla.

– Paluuta suunniteltiin 30 vuotta, mutta sitten se tuli kuitenkin yllättäen.

Ennen tätä käännettä ehti kuitenkin tapahtua paljon. Päivi on ollut hoitoalalla 33 vuotta ja nähnyt, että alalla ei ole mitään niin pysyvää kuin muutos.

– Ensin siirryttiin papereista tietokoneisiin, sitten olivat vuorossa etälääkärin ja -hoitajan vastaanotot, OmaKanta ja niin edelleen.

Samat seinät, sama työ

Päivi työskenteli Jämsässä Jokilaakson Sairaalassa. Se on pieni aluesairaala, jossa on toteutettu koko ajan vahvaa erikoissairaanhoitoa.

– Olin siellä töissä 29 ja puoli vuotta. Seinät olivat samat ja työ samaa, mutta minulla ehti olla sinä aikana neljä eri työnantajaa.

Ensin työnantaja oli Keski-Suomen sairaanhoitopiiri, sitten Kuntayhtymän sairaala, Jämsän kaupunginsairaala ja lopulta, vuonna 2010, Jämsä ulkoisti yksityisen erikoissairaanhoitonsa Pihlajalinnalle.

– Siellä tuotettiin kuitenkin kunnallista sairaanhoitoa ihan kuten Kemissä tällä hetkellä. Siinä vaiheessa sairaala heräsi elämään.

Erikoissairaanhoidon valinnanvapaus toi Jämsään leikkauspotilaita eri puolilta maata: Inarista, Kotkasta, Turusta, Helsingistä, Muoniosta…

– Meille pääsi nopeasti. Ortopedit, huippukirurgit ja muut erikoislääkärit tulivat muualta, Helsinkiä myöten. Purimme Oulun ja Kajaanin leikkausjonoja. Työ lisääntyi, kun meillä oli yhtäkkiä mitä tarjota asiakkaille.

Sairaanhoitajasta esimieheksi

Päivi työskenteli sairaanhoitajana ensin kirurgian osastolla ja sitten kirurgian ja ortopedian poliklinikalla, mutta vuonna 2016 hänestä tuli runsaan 50 työntekijän esimies.

– Entinen osastonhoitaja siis, mutta nykyäänhän kaikki ovat palveluvastaavia. Se oli aika hurja hyppy, ja työ lisääntyi valtavasti.

Vuosi sitten Päivi ja hänen miehensä ostivat pienen rivitaloasunnon Ylitornion keskustasta. Ajatuksena oli, että kun puoliso jää eläkkeelle, hän voi käydä Ylitorniolla talvellakin, kun kesäkoti on kylmillään.

– Siirryin tammikuussa 2020 Mänttä-Vilppulaan töihin vanhusten tehostetun palveluasumisen yksikköön esimieheksi. Se oli hyppy suureen tuntemattomaan, sillä en ole ikinä ollut vanhustyössä. Siinäkin oli kuitenkin taka-ajatus: halusin oppia tuntemaan vanhustyötä, sillä Ylitorniolla ei ole erikoissairaanhoitoa.

Venyvät hoitajat

Vuosi uudessa työpaikassa ja uudella osa-alueella oli poikkeuksellisen rankka, siitä piti huolen korona. Koronan takia Päivi on myös erittäin huolissaan siitä, riittävätkö meillä hoitajat.

– Kiinnostaako ala sellaisia ihmisiä, joilla olisi siihen kykyä? Palkkaus ei vastaa työn ja vastuun määrää – välillä tuntuu, että olemme lainsuojattomia. Meidät voidaan periaatteessa määrätä hätätilassa hoitotyöhön, vaikka olisimme olleet kymmenen vuotta poissa alalta.

Hoitajat ovat venyneet koronan aikana uskomattomiin suorituksiin.

– Mikään ei toimisi, elleivät hoitajat venyisi niin paljon: vaihtaisi vuoroja ja tekisi pitkiä työpäiviä. Siihen yksikköön, missä työskentelin, tuli korona. Minulla saattoi mennä päivä pelkästään siihen, että hankin sijaisia kahteen tai kolmeen seuraavaan päivään.

Hoitotyötä kodinomaisesti

Vajaan vuoden kuluttua kaikki muuttui.

– Olin syyskuussa täällä lomalla, kun huomasin toiseksi viimeisenä hakupäivänä, että Lantonvainiolla on sairaanhoitajan paikka auki. Viimeisenä hakupäivänä kävin haastattelussa, ja seuraavana päivänä palveluesimies Markku Honkuri soitti ja sanoi, että paikka on minun, jos vain otan sen vastaan. Eipä tarvinnut miettiä pitkään!

Kun päätös oli tehty, asiat alkoivat järjestyä. Päivi aloitti Lantonvainiolla marraskuun alussa, eikä ole ainakaan vielä katunut kertaakaan.

– Lantonvainio on kodinomainen paikka, jolla on hyvä maine. Sinne halutaan asukkaaksi. Se on lämminhenkinen paikka, jossa toimintaa kehitetään koko ajan. Asiakaspalvelu on aina ollut minun vahvuuteni, joten viihdyn siellä hyvin.

Vuoden alusta Päivi aloitti uudessa tehtävässä palveluvastaavan äitiysloman sijaisena.

– Työ on hyvin erilaista kuin ennen, ja olen joutunut opettelemaan uusia asioita ja uutta näkökulmaa työhön. Se on hoitotyötä kotona, kun tähän saakka olen tehnyt hoitotyötä sairaalassa.

Harrastuksena palveluskoirat

Päivin elämään kuuluvat kiinteästi myös koirat. Tällä hetkellä niitä on kaksi, kuusi ja puolivuotias belgianpaimenkoira malinois Penni ja kymmenen kuukauden ikäinen bordercollie Ipo. Molemmat ovat käyttölinjaisia koiria, ja ne on otettu harrastusta varten.

– Koiraharrastukseni alkoi vuonna 2003, kun otin lapinporokoiran lenkkikaverikseni. Sen kanssa eksyin koulutukseen ja palveluskoiralajeihin.

Koirien takia Päivi viihtyy erityisen hyvin Kallijoella. Ulkona voi olla vapaasti, ja koirien kanssa pääsee helposti metsään.

– Olen löytänyt täältäkin koiraporukat. Molemmille koirille on harrastusryhmät Torniossa, mutta en ole nyt käynyt siellä koronan takia. Aion jatkaa harrastusta jollakin tasolla, mutta en enää niin aktiivisesti kuin Jämsässä.

Jälkeä ja suojelua

Ipon kanssa harrastetaan jälkeä, ja myös hakuharrastus on aloitettu.

– Ne ovat on palveluskoiralajeja, eli jotta voi kisata, täytyy olla palveluskoirarotuinen koira. Jäljen ja haun ohella siihen kuuluvat tottelevaisuus ja esineruutu, jossa koiran pitää löytää tietyltä alueelta neljä sinne vietyä esinettä.

Ipon kohdalla tie on vielä avoin, ja sen kanssa voidaan ruveta harrastamaan vaikka agilitya tai rally-tokoa. Vauhdista se ei ainakaan jää kiinni!

– Pennin kanssa olen harrastanut alusta saakka suojelua. Se koostuu kolmesta eri osiosta: peltojäljestä, Tottelevaisuudesta – erittäin vahvana – ja puruosuus. Se on opetettu puremaan maalimiestä hihaan.

Koiraharrastus on antoisaa, mutta erittäin aikaavievää. Menestystä ei tule ilman harjoitusta.

– Jämsästä jäin kaipaamaan koirapiirejä ja muutamaa ystävää, en muuta.

Ammatillinen itsemurha?

Päivi toteaa tehneensä melkeinpä ammatillisen itsemurhan päästäkseen takaisin Ylitorniolle, mutta hän arvioi jääneensä silti reilusti voiton puolelle.

– Nyt on mahdollisuus lähteä lyhyilläkin lomilla käymään Lapissa tai Pohjois-Norjassa, ja mahdollisuus viettää vapaapäivät Kallijoella katkaisee arjen mukavasti. Ne tuntuvat ihan lomalta.

Päivillä ei ole enää Ylitorniolla omaa sosiaalista piiriä, sillä 36 vuotta maailmalla ovat tehneet tehtävänsä.

– En tunne täältä enää juuri ketään, kun kaupassakin kuljetaan maskit päässä. Veljeni asuu kuitenkin Ylitorniolla – paluumuuttaja hänkin – ja toinen Kemissä. Lisäksi täällä on serkkuja. Jos joku entinen tuttu sattuu tunnistamaan, saa mielellään nykäistä hihasta.

Kotiseudun parhaat

Päiviä huvittaa, miten vanhat murresanat ja puhetapa ovat alkaneet palautua mieleen Ylitorniolle muuton jälkeen. Hän oli jo ehtinyt unohtaa vaimoista puhumisen, pahalla kiirillä olemisen ja paljon muuta.

Ihan tuossa tuokiossa on edessä se aika, jota Päivi odottaa kaikkein eniten: kevät. Hanget, aurinko ja nopea kevääntulo ovat houkutelleet Päivin ”takassiin Ylitorniolle”.

– Toissa vuonna tulimme tänne huhtikuussa lomalle täyteen talveen, mutta kun lähdimme kahden viikon päästä kotiin, olimme jo haravoineet pihan. Se on täällä parasta aikaa!

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?