• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Aino ja Jussi Paakki ovat saattaneet ison katraansa maailmaan. Pian he saavat nauttia ensimmäisistä lapsenlapsenlapsistaankin.

SAUKKORIIPI – Aina ei tarvitse lähteä riiuureissulle kauas kotoa. Jussi Paakilla matkaa mielitiettynsä Ainon (o.s. Tarrimaa) luo oli tasan kymmenen kilometriä. 

Jussi oli 24-vuotias ja Aino 16, kun molempien mielessä syttyi ajatus yhteisestä kodista. Se ei käynyt käden käänteessä. Morsiamen alaikäisyyden vuoksi nuorten piti tehdä ensin anomus kunnan sosiaalitoimeen. Sitä seurasi Ainon terveystarkastus.

– Meidän piti maksaa etukäteen 120 markkaa. Kekkonen kun sai rahat käteen, hän löi leiman lupapaperiin, Jussi veistelee.

Pariskunta vietti 14.11. jo 50-vuotishääpäiväänsä. Myös pariskunnan yhdeksän lasta ja 25 lastenlasta iloitsivat päivästä. Ensi vuonna syntyvät ensimmäiset lapsenlapsenlapsetkin.

– Silloin meidän arvo nousee, Jussi nauraa.

Työntäyteinen lapsuus

Aino on yhdeksänlapsisesta perheestä.

– On hauskaa, että meillä on Jussin kanssa nyt samanlainen lapsikatras, kuusi poikaa ja kolme tyttöä.

Aino tottui jo pienestä olemaan varsin itsenäinen. Hän kävi kansakoulua Rattosjärvellä. Matka Rovanpäästä sinne oli sen verran pitkä, että hän asui yhdessä viikot veljiensä koulun asuntolassa.

– Käveltiin kotoa ensin kuusi kilometriä. Loppumatka koululle saatiin kulkea linja-autossa.

Aino lähti 14-vuotiaana Ruotsin puolelle kotiapulaiseksi. Sitä ennenkin hän asui pois kotoa auttaessaan kotikylällä muistisairasta mummoa.

Naimisiinmeno ei ollut Ainolle ja hänen vanhemmilleen mitenkään erityinen tapahtuma tytön nuoresta iästä huolimatta.

– Olin ollut jo pienestä pitäen niin paljon pois kotoa, asunut muualla ja tienannut itse leipäni.

Jussin lapsuuden perheessä oli 11 lasta. Sen ajan mukaan niin pojat kuin tyttäretkin oppivat tekemään työtä heti kynnelle kyettyään. Toimettomia hetkiä tuskin löytyi.

Mahdollisimman kauas armeijaan 

Jussi toivoi pääsevänsä suorittamaan asepalvelustaan mahdollisimman kauas. Kutsunnoissa esitetty toive toteutui. Hän suoritti alokasajan Tikkakoskella ja loppupalveluksen Porin lennostossa.

Tutustuminen etelän sotilaisiin oli hämmentävä.

– Ne hyökkäsivät ko hyeenat kimppuun ja kyselivät, minkälaisessa kodassa asun. Miehän siihen, että kuulkaa hienossa. Siellä on poronnahat ja kaikki.

Jussi ihmetteli, mitä etelän kouluissa oikein opetetaan. Täkäläiset opettajat antoivat heti jälki-istuntoa, jos Suomen joet ja historia eivät luistaneet.

– Missä lie runtin reiässä olivat kasvaneet, kun niin vähän tiesivät.

Armeija-aika opetti Jussia syömään muun muassa tomaatteja, ensimmäistä kertaa elämässään. Niiden lisäksi häneen upposi kannukaupalla ”puhdasta” kermaa.

– Saatiin tupaan kaksi kertaa viikossa kahvit ja puolen litran kannullinen kermaa. Minun oli juotava kannu tyhjäksi, jotta saatiin kermaa jatkossakin.

Tuliaisina armeijasta Jussilla olikin kannettavanaan kymmenen lisäkiloa.

Öljylampun ja pyykkilaudan aikaan

Vihkimisen jälkeen pariskunta muutti aluksi asumaan Rovanpään Tervamellaan, Ainon kotitalon vinttiin.

Taloon tuli sähkö vuonna 1969, mutta se tuotettiin generaattorilla. Vasta 1970-luvun lopulla taloon vedettiin varsinainen sähkö. 

– Meillä oli Jussin kanssa vintissä valona vain öljylamppu. Muistan vieläkin sen hajun, Aino kertoo.

Aino pesi aluksi pyykit pyykkilaudalla saunalla kerran viikossa.

– Miesten alusvaatteet olivat valkoiset. Jussin työssä käyttämä kolikynä tahrasi niitä. En vienyt alusvaatteita kuivumaan, jos niissä oli yhtäkään läikkää. 

Seuraavana vuonna he muuttivat ”Paakinmäelle” Saukkoriipille Jussin kotitalon yläkertaan.

– Veet tuli ja meni, jos vain jaksoi kantaa.

Ensimmäisen varsinaisen kodinkoneen Paakit saivat vuonna 1976, kun pyykit alettiin pestä pulsaattorikoneella kaksi kertaa viikossa. 

Seuraava tekninen harppaus olivat vuonna 1983 hankittu automaattinen pesukone ja tiskikone.

Hei hulinaa! 

Ensimmäinen lapsi Jukka syntyi vuonna 1971. Häntä seurasivat Pekka, Anne, Eino, Tuomo, Teppo, Eveliina, Elina ja vihdoin Joonas vuonna 1991.

Perheen työnjako oli selvä.

– Jussi kävi töissä, ja mie hoisin taloutta. Olihan se hulinaa.

Aino ompeli lapsilleen vaatteet. Kun kolme vanhinta lasta meni kouluun, jokaisella oli äidin ompelemat vaatteet päällään.

– Nykyaikana he olisivat koulukiusattuja.

Jauhot pölisivät suurtalouskeittiössä

Perheen ruokamenot olivat isot. Jussi muistelee ruokaan kuluneen noin 7000–8000 markkaa kuukaudessa.

– Sai siinä saha laulaa.

Jussi oli metsurina viikot töissä, mutta viikonloput kotona. Silloin oli hänen vuoronsa tarttua kauhan ja kapustan varteen. Lauantait olivat myös perheen yhteisiä leivontapäiviä. Leipä ja pulla valmistettiin itse.

– Tehtiin joka viikonloppu vähintään viiden kilon pullataikinakin.

Jussille oli erityisen tärkeää, että lapset saivat syödä tuoretta pullaa niin paljon kuin jaksoivat. Hän on itsekin perso pullalle. Ei ole mitään parempaa kuin lämmin pulla ja kylmä maito. Ne pitää nauttia jopa ennen varsinaista ruokaakin.

– Lasten pitää saada syödä pullaa, vaikka söisivät kerralla koko viiden kilon taikinan. Kun kerran lapset on hankittu maailmaan, niin sitä heiltä ei saa kieltää.

Ruokaakaan ei keitetty pikku kasarissa. 

– Sitä keitettiin kymmenen litran kattilassa.

Politiikka kiinnostanut aina – tai sitten ei

Jussi sai lapsuudenkodin ja lähiympäristön perintönä vasemmistolaisen ajattelutavan.

– Täällä oli punaisia kyliä. Kuuntelin juttuja, ja kasvoin siihen. Meitä lapsia nimiteltiin kommunisteiksi. Itse en ollut koskaan ajatellut sellaista aatetaustaa.

Hän kertoo kuitenkin ajatelleensa omilla aivoillaan ja tehneensä havaintoja silloisesta elämänkulusta.

– 1960-luvulla työttömiä varten oli ”kunnan kassa”. Työttömille maksettiin sieltä päivärahaa. Pellossa tilanne oli hyvin politisoitunut. Minut käskettiin menemään kotiin töihin, enkä saanut mitään.

Jussi liittyi ammattiliittoon vuonna 1966.

Myöhemmin hän toimi luottamusmiehenä silloisessa työpaikassaan Metsähallituksessa, jonka palveluksessa hän työskenteli 41 vuotta.

– Ei työnantajan kanssa muuten pärjää. Jos tunnen olevani oikeassa, en anna periksi, Jussi viittaa muun muassa yhteen riitatilanteeseen työnantajan ja työntekijöiden välillä. Tilanteen ratkaiseminen kesti kaksi vuotta ja päättyi työntekijöiden voittoon.

Luottamusmiestoimen lisäksi Jussi toimi yhden kauden Pellon kunnanvaltuustossakin.

Vaikka pariskunnalla on paljon yhteistä jaettavaa, politiikka ei kuulu siihen.

– Minä en jaksa kuunnella politiikkaa, enkä tykkää koko asiasta! Aino parahtaa.

Työtapaturma yhä läsnä

Jussi jäi eläkkeelle metsurin töistä 11 vuotta sitten työtapaturman jälkeen. 

Hän sai päähänsä iskun, jonka seurauksena hänen toinen silmänsä vahingoittui. Samalla syvyysnäkö ja tasapaino menivät.

Aino toimii usein miehensä oppaana, jos kuljettava maasto on yhtään haastavampi.

Vamma ei ole kuitenkaan estänyt Jussia liikkumasta tai tekemästä raskaitakin töitä. Hänet nähdään päivittäin omalla kävelylenkillään Meltauksentien varressa. Halotkaan eivät tekeenny itsestään.

– Omaa kuntoa on pakko hoitaa. 

Jussin anismunkit ovat jo käsite. Ne eivät pääse happanemaan ennen katoamistaan parempiin suihin. Taikina kohoaa edelleen kaksi kertaa viikossa.

Aikaisemmin kasvihuoneen ylläpito vei oman aikansa. Nyttemmin kesäisenä työmaana on mansikkamaan hoitaminen.

– Veneen teko olisi vielä toiveena. Olen muutamia tehnyt jo aikaisemmin.

Ei toimetonta hetkeä

Jussi on seurannut aktiivisti säätä. Hän on pitänyt kymmenien vuosien ajan sääpäiväkirjoja. Hänellä on kotipihassaan yhä sademäärämittari, jonka lukemat on laitettu tarkkaan ylös.

Jussi ei vaikuta olevan kovin huolissaan ilmastonmuutoksesta. Päinvastoin, hän on nähnyt nykyisiä sääilmiöitä aikaisemminkin.

Aino on usein nähty töissä sekä poikansa koiratarvikeliikkeessä että Kielaksen palveluasumisyksikössä. Kysyntää riittää.

Omalla vapaa-ajalla puikot heiluvat. Työn alla on milloin sängynpeittoja, milloin sukkia ja lapasia.

Vaikka perheen lapset elävät jo toisaalla, yksi lapsi sentään on vielä pariskuntaa ilahduttamassa. Nelivuotias chihuahua Siru lienee se, joka tahdittaa pitkälti pariskunnan elämää. Yöt se nukkuu peiton alla Ainon ja Jussin välissä, päivisin odottaa tilaisuutta käydäkseen kerälle jomman kumman syliin tai viereen.

– Meillä on aina ollut koiria. Ei sitä osaa elää ilmankaan.

Huolta nykylapsista ja -nuorista

Nykyinen maailmanmeno ei saa varauksetonta pään nyökyttelyä Paakeilta, jotka ovat jo oman kasvatusurakkansa saaneet päätökseen.

– Lapset pääsevät nykyään liian helpolla. He elävät vain konemaailmassa.

Nykyperheet elävät niin hienoissa kodeissa, etteivät lapset saa siellä tehdä oikein mitään.

Vaikka lapsiperheen päivät olivat aikoinaan yhtä hulinaa, vanhemmilla oli selkeät kasvatusperiaatteet. Paakit pitivät rajojen asettamista hyvin tärkeänä lasten turvallisuutta lisäävänä asiana. 

– Lapset menivät aina ajoissa nukkumaan. Nykylapset heiluu ja hilluu yli puolen yön. Koulukin kärsii, Jussi painottaa.

Paakkeja murehduttavat erityisesti lasten ja nuorten huonot ruokamieltymykset, ranskalaiset, pizzat ja hampurilaiset.

– Ne on puhasta paskaa, Jussi tuhahtaa.

Lapset tarvitsevat heidän mielestään puhdasta, hyvää perusruokaa kuten esimerkiksi liha- tai hernekeittoa tai kaaliruokia.

– Lapsille pitää olla aina oikeaa ruokaa.

Pitkän liiton salaisuus?

Vastaus on yksinkertainen.

– Meillä on hyvä olla keskenään, ja onhan siihen niin tottunu, Jussi pohtii.

Ainon mielestä yksi syy on pariskunnan samankaltaisuus.

– Olemma paljouessa samanlaisia.

Molemmat olivat nuorena hyvin ujoja. He ymmärtävät hyvin toisiaan.

– Ainahan sitä jonkinlaista kärhämääki välillä on, Jussi jatkaa.

Sehän on vain merkki siitä, että suhde on elossa, toinen on tärkeä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?