• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Anna-Maria Vainionpää

Reijo Vainionpään elämässä luonnolla ja koirilla on ollut iso merkitys.

KONTTAJÄRVI – Ihmisen sanotaan olevan onnellinen silloin, kun hän osaa nauttia siitä, mitä omassa elämässä on parhaillaan läsnä. Etelä-Pohjanmaalta Savon ja Keski-Suomen kautta Konttajärvelle päätynyt Reijo Vainionpää on oppinut tämän läksyn.

– Minulle hyvä arki on elämässä tärkeintä. Sellainen tasainen, ennustettava ja hallinnassa oleva.

Vastuuta pienestä lähtien

Reijon lapsuuden ensimmäiset yhdeksän vuotta kuluivat Kälviällä. Isä Usko työskenteli VR:llä työnjohtajana, äiti Hilkka hoiti lapset ja pienen karjan. Myöhemmin äiti työskenteli perhepäivähoitajana ja kutoi iltaisin raanuja myyntiin.

Vanhempien ja lasten ohella samassa taloudessa asuivat myös Reijon vaari ja mummopuoli. 

Reijo on viiden sisaruksen sarjasta toiseksi vanhin ja pojista vanhin. Isä oli usein työn takia viikot reissussa. Perheen vanhimpana poikana se määritti paljon Reijon vastuita arjen sujumisesta pientilalla.

Kuten siihen aikakauteen kuului perheet olivat isoja. Leikkikavereita oli paljon, eikä vanhempia vaivattu turhilla kysymyksillä, mitä tehdä ja touhuta.

– Me touhuttiin keskenämme. Ikinä ei ollut tekemisen puutetta.

Pikkukylästä isompiin ympyröihin

Vainionpäät muuttivat Kauhavalle perheenpään töiden vuoksi Reijon ollessa yhdeksänvuotias. Sillä oli suuri vaikutus pojankin elämään. Vaihdos vaati sopeutumista ja aikaa etsiä oma paikkansa niin koulussa kuin kaveripiirissäkin.

– Hetken aikaa piti tapella, että tulin yhdeksi muista. Siinä lyötiin välillä niin että ruskas, mutta kukaan ei kiusannut.

Kansakoulun jälkeen hän meni oppikouluun, mutta lukeminen ei maistunut. 

– Koulu alkoi tökkiä. Viimeinen lukukausi meni niin, etten juuri käynytkään koulussa. Opettajat oli tyytyväisiä, kun en ollut luokassa möykkäämässä.

Kukaan ei kaivannut lintsailevaa poikaa. VR teki 1980-luvulla isoja perusparannuksia ympäri maata, joten isä oli viikot poissa. Äiti uskoi, että poika käy koulua: pakkasihan hän aamulla reppunsa ja lähti koulutielle.

– Menin Kauhava-joelle onkimaan eväät mukana. Aina sinne tuli kavereitakin.

Jälkikäteen katsottuna Reijo myöntää, että olisi tarvinnut ”vahvempaa ohjaamista”.

Metsien mies

Reijo on liikkunut metsissä pikku pojasta alkaen. Tarve olla yksin ja kulkea luonnossa on ollut aina vahva. Mukana yksinäisillä retkillä hänellä on ollut useimmiten koira. 

– Kunhan vaan kulettiin metissä. Koira oli aina irti, eikä se mihinkään karannut.

Ensimmäinen metsäkaveri oli sekarotuinen pystykorva Affe. Sitä seurasi karjalankarhukoira Jyrki. Niiden jälkeen eri rotuja ja yksilöitä on ollut lukuisia jakamassa metsäkokemuksia.

Täytettyään 15 vuotta Reijo alkoi metsästää samoilun lisäksi. Sitä on jatkunut läpi elämän. 

– Siitä hetkestä kun saa autolla repun selkään ja päästän koiran irti, olen perillä. Aseenkaan ei tarvitse olla aina mukana.

Puukoista leipää

Armeija kasvattaa pojasta miehen. Näin kävi myös Reijon kohdalla.

– Armeijavuosi oli erittäin terveellinen. Opin hyväksymään, että on auktoriteetteja ja toiminta tähtää omaksi ja kaikkien parhaaksi. 

Armeijan jälkeen hän sai töitä Iisakki Järvenpään puukkotehtaalta. Aluksi hän työskenteli erilaisissa tehtävissä tehtaan puolella terienteon eri vaiheissa. Sittemmin työtehtävä vaihtui tehtaan myymälänhoitajan ja talonmiehen pestiin.

Myymälänhoitajan tehtäviin kuului esitellä tehdasta myös kansainvälisille ryhmille.

– Opiskelin kansalaisopistossa ruotsia ja englantia, niin pystyin vetämään esittelykierroksia.

Talonmiehen työt puolestaan herättivät jo kello 3.30. Puulämmitteinen tehdashalli piti saada lämpimäksi ennen aamuvuorolaisten tuloa. Työpäivä päättyi vasta kello 17.

Mieluisa työ loppui voimakkaaseen allergiaan. Reijo altistui raakanahkojen formaliinille ja liuottimille.

– Sain megalomaanisia nuhakohtauksia. Kykenin vain makaamaan sängyssä. Kohtaus kesti jopa 2–3 päivää.

Kohti Moskovan valoja

Onnenkantamoisena Reijo sai saman tien työn vakuutustarkastajana Seinäjoelle. Työ jatkui kolmisen vuotta, mutta yritysfuusion jälkeen se olisi siirtynyt Tampereelle, mutta se ei ollut vaihtoehto. Perheeseen oli syntynyt ensimmäinen tytär Tinja, ja vaimo opiskeli Seinäjoella.

Myytyään muutaman vuoden liikelahjoja Reijo aloitti keittiö- ja kodinkonekauppiaana Savonlinnassa. Samaan aikaa syntyi perheen toinen tytär Sonja ja vuoden kuluttua vielä kuopus Saku.

Kauppa kävi ensimmäisenä vuotena erittäin hyvin. Se tyssäsi kuitenkin lamaan, joka ravisutti koko maata.

– Korot nousivat. Liikevaihto putosi lähes nollaan. Se oli kuin olisi ajanut seinään.

Sillä kertaa ulospääsy tuli Venäjältä. Neuvostoliitto oli luhistunut. Maa haki uutta suuntaa.

– Menin venäjänkielen kurssille. Sen jälkeen kieli alkoi jotenkin taipua.

Seurasi vuosi Moskovassa kodinkoneita, huonekaluja, keittiökalusteita ja rakennustarvikkeita myyden. Sen aikana Reijo näki venäläisen yhteiskunnan jakautumisen köyhiin eläkeläisiin ja tavattoman varakkaisiin uusrikkaisiin.

– Ostimme ruuan metroasemilla kauppaavilta mummoilta. Heidän eläkkeensä eivät riittäneet toimeentuloon.

Hyppy autoihin

Moskova oli perheelliselle vain väliaikainen ratkaisu. Töitä piti löytää Savonlinnasta, missä muu perhe asui. 

– Lehdessä oli ilmoitus automyyjäkoulutuksesta, vaikka autot sinällään eivät olleet aikaisemmin kiinnostaneet vähän pätkää.

Ammatinvalinta oli onnistunut. 1990-luvun puolivälissä autokauppa kukoisti.

– Ihmisiä marssi myymälään ja kysyi, paljonko maksaa Formula-kisojen johtoauto eli Mersun silloinen huippumalli SLC. Silloin myytiin jopa satojen tuhansien, talojen hintaisia autoja.

Reijolla oli työssään kaksi periaatetta. 

– Pyrin olemaan aina sanani mittainen. Koskaan, ei koskaan saa valehdella.

Toinen periaate on, että touhu ei saa koskaan päätyä riitaan. Tämä onkin syvällä hänen sielussaan. Taitava on se ihminen, joka edelleenkään saa riidan hänen kanssaan aikaiseksi.

Tuhansien puukkojen mies

Vuodet Iisakki Järvenpään puukkotehtaalla olivat niin mieluisat ja puukot käyttö- ja koriste-esineinä niin kiinnostavat, että Reijo suoritti työn ohessa puukkosepän ammattitutkinnon. Sen jälkeen hänen käsissään on syntynyt ”tuhansia” käyttö- ja juhlapuukkoja.

– Mukavin vaihe on, kun lähden hakemaan hiomalla kahvan muotoa. Niiden kanssa täytyy olla tietty muotokieli. Se kasvaa päähän, kun pelaa puukkojen kanssa.

Hyvän puukon voi tiivistää hyväksi teräksi. Sen on oltava riittävän kova ja sitkeä. Käyttöesineenkään estetiikkaa ei saa unohtaa.

– Kun mittasuhteeet, materiaalivalinnat ja lämpökäsittely onnistuvat, lopputulos on kaunis. On miljoona mahdollisuutta pilata se.

Naimisiin ja kohti uutta

Avioeron jälkeen Reijo keskittyi työnsä ohella vuosia lapsiin, kunnes laittoi syksyllä 2006 ilmoituksen kristilliselle deittipalstalle nettiin. Samaan aikaan Kotkassa muutamia vuosia aikaisemmin eronnut nainen laittoi omankin ilmoituksen samalle palstalle. Ensimmäisten yhteydenottojen jälkeen he päätyivät tapaamaan toisensa.

Anna-Marialla oli villakoira Nekku, joka testasi minut soveliaaksi liittymään osaksi klaaniaan. 

Ensitapaaminen johti nopeasti seuraaviin. Häitä juhlittiin seuraavana kesänä Tapionkylässä Ounasjokivarressa.

Reijon työpaikka oli siirtynyt Savonlinnasta Imatralle, mutta päivittäinen satojen kilometrien työmatka kävi ylivoimaiseksi. Oli jälleen uuden ammatinvalinnan paikka. 

Metsien miehelle luontoyrittäjän koulutus oli mitä mieluisin vaihtoehto. Ympyrä alkoi sulkeutua. Hän aloitti koulutuksen Savonlinnassa, mutta avioliiton myötä yhteiseksi asuinpaikaksi valikoitui Jyväskylä. Sen myötä koulu vaihtui Jämsään. 

Viikko ennen viimeistä näyttökoetta Lapissa, ystävän hevonen puri Reijon toisen pikkurillin siihen kuntoon, että virallinen ammattitutkinto jäi siltä osin uupumaan. 

Elämää pientilalla

Reijon elämä on pitänyt sisällään suuria suunnanmuutoksia. Keväällä 2009 pariskunnan yhteinen haave omasta maapaikasta toteutui. Petäjävedeltä löytyi vaatimaton pientila, joka vastasi täydellisesti yhteisiä toiveita.

Kantovedet, ulkohuussi ja -sauna olivat tilan ainoat mukavuudet, mutta sen todellinen arvo oli itse paikka. Piskuinen hirsimökki vuodelta 1933 seisoi vankasti omilla jaloillaan korkealla mäellä, josta näki kymmenien kilometrien päähän.

– Tehän asutte museossa, oli omilta aikuisilta lapsilta ja vierailta usein kuultu kommentti.

Perhe kasvoi tuota pikaa kissoilla, vuohilla ja lampailla. Hevoset asettuivat tilan maille jo ennen varsinaista muuttokuormaa.

Vuodet pientilallisina olivat raskaat, mutta samalla tavattoman antoisat. Tilan ja eläinsirkuksen hoitamisen ohella pariskunta teki kolmivuorotöitä hoitoalalla.

– Neljältä piti lämmittää pirtissä pesuvedetkin, että saatiin vuohet lypsettyä ennen aamuvuoroon lähtöä. 

Reijo kouluttautui lähihoitajaksi, sillä alan työtilanne oli hyvä ympäri maan. Se olikin keskeinen seikka, sillä molempien mieli paloi pohjoiseen, Reijolla hyville metsästysmaille ja Anna-Marialla takaisin lapsuuden pohjoiseen ilmapiiriin.

Pello – missä ihmeessä?

Paikkaa pohjoisesta ei tahtonut löytyä millään. Pitihän tilaa löytyä neljälle hevosellekin. Vihdoin Reijo sai lehti-ilmoituksen kautta yhteydenoton Pellosta. Konttajärvellä olisi myytävänä vanha pihapiiri ja sen verran maata, että hevosillekin olisi laitumia.

Reijo ei ollut aikaisemmin tiennyt kunnan olemassaoloakaan. Anna-Marialle entisenä rovaniemeläisenä se oli hämärästi tutun kuuloinen.

Konttajärvi on ollut hyvä asuinpaikka miltei päivälleen kuusi vuotta. Töitä on ollut koko ajan, mutta parhainta antia ovat olleet luonto ja oikeat talvet.

– Lähdimme aikoinamme myös kuraa pakoon. No, nyt sitä alkaa olla täälläkin.

Kaunis ihminen

Sananlaskujen viisaus ”ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa” kääntynee nykyaikaan ”kauneinta ihmisessä on hänen lempeytensä”. 

Ulkopuolinen tarkkailija voisi sanoa, että Reijossa se näkyy sydämen viisautena ja vaatimattomuutena. Hän ei pidä itsestään meteliä, eikä ole ensimmäisenä jonossa. 

Kaunis harvinaisuus tänä päivänä.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy