• Aavasaksalta-2
  • vene ja kuuka
  • Ilmakuva Pellosta
  • talo ja vesi
Toimittaja: Minna Siilasvuo

Tuula Myllymäki ja Ellen Lantto ovat marjastuksen ja sienestyksen puoliammattilaisia. 

RATASJÄRVI – Ratasjärveläiset tervaskannot Tuula Myllymäki ja Ellen Lantto osaavat yllättää. Molemmat ovat nimittäin tulleet Ratasjärvelle muualta, Tuula Miehikkälästä Haminan läheltä ja Ellen vähän lähempää, Pessalompolosta.

– Mie olen kyllä kulkenut täällä lapsuudessani paljonkin, sillä isän koti on vain kilometrin päässä tästä nykyisestä kodistani. Puoli kylää on minulle sukua, Ellen selvittää.

Ellen tuli Ratasjärvelle vuonna 1960 solmittuaan avioliiton.

– Olin halunnut tänne lapsesta asti ja viimein mie pääsin.

Tuula puolestaan tuli perässä hieman myöhemmin, vuonna 1966. Hän tuli Pelloon työn perässä valmistuttuaan kotitalousopettajaksi. Hänkin löysi puolison Ratasjärveltä – ja rakastui myös kylään.

– En lähde täältä ennen kuin minut viedään. Vaikka olen kotoisin etelästä, en kaipaa sinne. Siellä on mukava käydä, mutta täällä on minun kotini.

Polku on auki kaikille

78-vuotias Ellen ja 82-vuotias Tuula ovat tunnettuja marjastajia, sienestäjiä ja säilöjiä. Kausi alkaa toukokuussa korvasienistä ja päättyy lokakuusssa karpaloihin.

Siihen väliin mahtuu monta retkeä luonnon helmaan, monta marjaämpäriä ja arvatenkin monta monituista mehupulloa ja hillopurkkia. Lukuja ei kuitenkaan saa sanoa, ettei marjakateus pääse kaihertamaan kenenkään mieltä.

– Polku suolle ja metsään on auki kaikille. Marjat ovat ilmaisia, sienet samoin. Sinne saa mennä jokainen, eikä tarvitse kadehtia, naiset muistuttavat.

Tuula on saanut innostuksen marjastukseen ja sienestykseen isältään.

– Äiti sairasteli paljon ja minä kuljin isän perässä joka paikkaan. Marjastus ei ollut pakonomaista työtä, vaan mukavaa.

Ellenin kotona marjastus on ollut myös työtä. Marjaan on lähdetty, vaikka se ei olisi aina tuntunutkaan niin mieluisalta.

– Minulla on sellainen periaate, että astian pitää olla aina täysi kun lähtee kotiin.

Iloa ja terveyttä luonnosta

Tuula ja Ellen ovat poimineet omien sanojensa mukaan elämänsä aikana paljon marjoja. Ellen enemmän, sillä hänellä on viisi lasta, ja joskus marjoja on poimittu myyntiinkin.

– Maasto on ollut joskus aika hankalaa, mutta en ole malttanut olla menemättä. Toisinaan olen joutunut konttaamaan vaarainpuskassa ja olen ollut tyytyväinen, kun kukaan ei ole nähnyt, Tuula naurahtaa.

Vaikka molemmat lähtevät nykyään suolle ja metsään enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi, marjastus on monessa mielessä hyvä harrastus, josta saa nauttia moneen otteeseen. Ensimmäisen kerran siitä saa iloa ja terveyttä, kun liikkuu ämpärin kanssa maastossa.

Toinen terveysannos on luvassa siinä vaiheessa, kun talvella saa ottaa pakasteesta pussillisen soiden kultaa, avata hillopurkin tai ottaa siemauksen itse tehtyä, taatusti terveellistä ja lisäaineetonta mehua.

– Mie olen saanut lapsena sen opin, että sunnuntaina ei saa poimia marjoja, ja se on ollut hyvä opetus, Ellen kertoo.

Hyvin näyttää ehtivän, vaikka pitäisikin yhden vapaapäivän viikossa.

Marjahulluutta omassa seurassa

Tuulaa on sanottu hillahulluksi, ja asiassa lienee jonkin verran perää. Hän ei kaihda vaikeitakaan polkuja lähtiessään hillasuolle.

– Tänä vuonna ei ole päässyt Ruotsin puolelle. Sinne otan aina kunnon eväät mukaan ja olen koko päivän retkellä, mutta nyt se on täytynyt jättää väliin, hän harmittelee.

Tuula ja Ellen käyvät molemmat sukulaisten ja ystävien varoituksista huolimatta marjassa yksin. Silloin saa tulla ja mennä omien mieltymystensä ja aikataulujensa mukaan.

Sen verran molemmat ovat tehneet myönnytyksiä turvallisuudelle, että pitävät kännykkää marjaretkillä mukanaan.

– Kuolla voi kotonakin, jopa omassa sängyssä. Naapurit pitävät vähän silmällä, näkyykö täältä liikettä ja valoja, Ellen toteaa.

Metsästä pakasteeseen

Ellen on marjastuksessa ja sienestyksessä järjestelmällinen. Hän kerää kutakin sorttia vuorollaan, ja kun yksi loppuu, toinen alkaa. Yhtenä päivänä kesän aikana hän kerää myös nokkosta talven tarpeisiin, paljon.

– Kerään 60 litran saavin täyteen nokkosta. Keitän ne pehmeiksi, soseutan sauvasekoittimella ja pakastan kerta-annoksina. Talven mittaan käytän niitä ruokiin ja leipomuksiin. Tilliä ja lipstikkaa kuivatan.

Marjat maistuvat Ellenille parhaiten tuorepakastettuina, mutta hilloja ja mehujakin syntyy suuria määriä.

– Mehustan kaikki marjat erikseen, mutta aivan lopuksi teen sekamehua niistä marjaeristä, mitä on jäänyt. Mehu säilyy hyvin kellarissa, kun kuumat pullot täytetään kuumalla mehulla piripintaan ja suljetaan puhtailla korkeilla.

Kellarin hyllyt notkuvat hilloja ja mehuja, mutta siitä huolimatta kolme arkkupakastinta täyttyy metsien ja soiden sadosta. Vispipuuroon käytettävät puolukat Ellen jauhaa lihamyllyllä ja vie talveksi ulkovarastoon. Sieltä ne sitten kulkeutuvat kevättalvella sisälle pakastimiin, kun niissä alkaa olla paremmin tilaa.

– En käytä hilloihin kovin paljon sokeria, sillä haluan niiden maistuvan marjoilta. Mansikkahilloon laitan sokeria puolet ohjeen määrästä ja hillahilloon vain kahvikupillisen hillakiloa kohden. Nekin säilyvät vaikka kuinka pitkään.

Perusjutut riittävät

Tuula toteaa, ettei enää kikkaile säilönnän kanssa, vaan tekee vain perusjuttuja. Oma suosikki on kuningatarhillo, ja pakasteeseen pitää saada huonoinakin marjavuosina vähän karpaloita.

– Jouluksi pitää saada pöytään karpalokiisseliä.

Marjoja menee hillon ja höyrymehun lisäksi pakasteeseen, mutta nektaria Tuula ei enää tee. Moni muukin säilyke on saanut jäädä.

– Ennen tein kurpitsa-sipulisalaattia, mutta en tee enää. Puolukoista teen perussurvosta, joka säilyy hyvin kylmiössä. Suolaan vähän sieniä ja teen osan etikkasäilykkeeksi.

Mansikat saavat aina hilloon seurakseen raparperia, joka tuo säilykkeeseen mukavaa särmää ja pientä kipakkuutta.

– Olen maalaistalon tyttö, luotan kotimaiseen pohjoissuomalaiseen. En keittele luumuhilloa, mutta porkkanahilloa teen toisinaan. Jotkut paseeraavat hillat saadakseen kivet pois, mutta mie olen niin terveysintoilija, että syön nekin.

Tarjotaan reilusti

Ellen on myös innokas leipuri, jonka kahvipöydässä on helposti sen seitsemää sorttia hidastekoisista hiekkahentusista lähtien. Pullapitkoja syntyy tarvittaessa aamutuimaan tuliaisiksi suuntaan jos toiseenkin. Viiden litran taikinasta tulee jo sopivasti tarjottavaa.

Tuulaa huvittaa.

– Mie olen ammatti-ihminen, mutta minulla ei ole yleensä mitään tarjottavaa kotona! Täällä on ollut aina sellainen tapa, että tarjotaan reilusti. Huomasin sen kun tulin tänne etelästä: siellä suolalohikin tarjottiin paperinohuina viipaleina, mutta täällä annetaan heti kunnon palat.

Meininki on muissakin asioissa reilua. Ellen ei ole miehensä kuoleman jälkeen kalastanut, mutta kalaa tulee silti. Sitä tuovat hyvät ystävät. Samoin on Tuulan laita.

– Syön mielelläni kalaa, mutta mieheni piti enemmän lihasta. Tein yleensä kaksi ruokaa uuniin, kalaruuan ja liharuuan. Ensimmäisenä päivänä kumpikin sai valita, mitä söi, ja toisena päivänä syötiin sitä mitä oli jäänyt, Ellen muistelee.

Sähkö mullisti säilönnän

Ellen ja Tuula ovat ehtineet nähdä, miten säilöntätavat ovat muutuneet vuosien saatossa. Umpiointi eli reksaaminen on jäänyt kokonaan pois, ja työlästä se olikin. Nyt marjat ja sienet voidaan säilöä paljon helpommilla tavoilla.

– Sähkön tulolla on ollut iso merkitys – ja pakastinten! Ellen toteaa.

– Myös tiedon lisääntymisellä on valtavan suuri merkitys säilönnän onnistumiselle, Tuula jatkaa.

Molemmat toteavat, että säilöntä on maaseudulla enemmän arvossaan kuin kaupungeissa. Kaupungeissa ei ole säilytystiloja samalla tavalla kuin maaseudulla, ja kaiken tarvitsemansa voi ostaa kulman takaa. Maaseudulla taas kauppamatkat ovat pitkiä, joten ruokaa on hyvä olla omasta takaa.

– Kyllä mie nyt jo ajattelen, että vieläköhän mie pääsen metsään ensi kesänä, Ellen pohtii.

Marjoja riittää kaikille

Tänä vuonna marjoja on ollut pitkästä aikaa runsaasti, joskaan puolukoita ei näytä tulevan yhtä paljon kuin hilloja ja mustikoita. Marjoja riittää kuitenkin kaikille halukkaille.

Mustikkaan ehtii vielä, saati sitten puolukkaan, karpaloon ja sieneen. Ellenille ja Tuulalle ei moni pärjää, mutta aina on voiton puolella, jos ehtii tehdä edes yhden metsäreissun.

– Ihmisillä ei ole enää aikaa marjastukseen, sienestykseen ja säilöntään, mutta tuntuu aina arvokkaammalta, kun on nähnyt lopputuloksen eteen vähän enemmän vaivaa. Pitääkö kaikki saada aina niin helpolla?

Siihen kysymykseen ei taida olla hyvää vastausta.

Sivustolla käytetään evästeitä, jotta voimme varmistaa sivuston toiminnan sekä mm. kävijäseurantaan. Hyväksytkö evästeiden käytön?
Lisätietoja OK - sulje ilmoitus En hyväksy